Mulla on viimeaikoina ollut kauheesti stressiä kaikesta, eikä loppua näy. Tän tuloksena oon repinyt kynteni aivan rikki, samoin kynsinauhat, syönyt aivan liikaa, alkanut stressata painosta ja ollut alakuloinen, sekä lintsannut jonkin verran.

Tää kaikki on niin sairasta. Kun mulla on stressiä ja ahdistaa, se pieni sairauden ääni alkaa kutsua mua. Se huomaa, että nyt mä olen heikko, nyt on sen aika yrittää taas vallata mut. Se saa mut kaipaamaan takaisin siihen aikaan. kun mulla oli aina kylmä, itkin koko ajan ja koskettelin koko ajan kaikkia luitani ihaillen. Mä tiedän, etten mä siitä nauttinut, mutta tää ääni saa mut uskomaan, että silloin mulla oli kaikki paremmin. Se lupaa mulle pitävänsä musta hyvää huolta ja parantavan mun mielialaa, jos alan laihduttaa. Se kutsuu mua taas mukaansa matkalle, jolle mä en tahdo enään joutua. Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella. Aivot ei vaan toimi, mä en ymmärrä omia ajatuksiani, en saa koottua niitä.

Jätän välillä aterioita syömättä, koska siitä tulee parempi fiilis. Vaikka kaikki muu hajoaa käsiin, mä saan hallittua edes itseni. 

Mä opin vielä elämään. Varmasti opin. 

Pitäkää huolta itsestänne rakkaat <3 

Nyt kaikki menee päin helvettiä. Mä olin onnellinen, lopettanut turhan miettimisen ja laihduttamisen ja nautin elämästäni. Mä todellakin annoin vaan mennä ja olin oikeasti tosi onnellinen. Sitten kaikki hajosi käsiin. Sukulaisille ja äidille selvis, etten olekaan täydellinen kiltti tyttönen niiden kuvitelmien mukaan ja nyt koko äidin suku äiti mukaanlukien vihaa mua. Mä en hakenut lukioon, vaikka ne ois halunnut musta sitä kautta jotain suurta. Mä jäin kiinni juomisesta ja seuraavaks oon kai laitoshoidossa, jos äiti toteuttaa uhkauksensa. Jos en oo laitoshoidossa, ainakin sosiaalityöntekijät alkaa taas ahdistella. Laitoshoitoon äiti sais mut järkättyä tosi helposti, koska tässä on ollu paljon muutakin, mitä en tähän nyt kerro.

Ahdistaa, vituttaa, pelottaa. Kaikki kääntää mulle selkänsä, vaikka mä halusin vain olla onnellinen. Ehkä onni ei ole mua varten.

No, ainakin mä olen tavottanu mun haaveita, vaikka niillä taiskin olla aika iso hinta...

*Ensisuudelma 16-vuotiaana (Vaikka tapahtukin kännissä lähes tuntemattoman kanssa, oli mahdottoman hieno kokemus)
*Oon saanu itseluottamusta
* Oon tuntenut itseni kauniiksi
*Hain yhteishaussa sinne, minne itse halusin
* Oon ollut onnellinen
*Oon ollut kännissä
*Oon viettänyt ystävieni kanssa laatuaikaa
*Oon uskaltanut puhua tuntemattomille
*Oon tutustunut uusiin ihaniin ihmisiin
*Opin rakastamaan elämää
+ Paljon muuta, jota arvostan

Vaikka kaikki menis nyt pilalle, oon mä kokenut jo paljon kaikkea hienoa. Oon onnellinen noista hetkistä <3

Pahan olon purkamista

Mä en aio enää antaa syömishäiriölle valtaa mun elämässä. Tänään mä vien mun vaa'an pois näkyviltä, pois vessan lattialta. Numerot eivät saa enää hallita mun elämääni.

Perheväkivallan, isän lähentelyn, vanhempien eron, alkavan syömishäiriön ja muiden rankkojen kokemusten jälkeen musta on tullut aika vahva ihminen. Kaikki ylä-ja alamäet ovat muovanneet musta juuri tällasen ihmisen. Nyt kun mä olen saanut itseni kuntoon, koko maailma on aivan erilainen paikka. Mä pystyn taas hymyilemään peilikuvalleni, ja sanomaan itselleni: "Olet kaunis". Mä olen oppinut, ettei ihmisen arvoa mitata laihuudessa, tai kauneudessa. Se on sisäinen kauneus, joka merkitsee. Täytyy oppia rakastamaan ensin itseään, niin voi rakastaa myös muita.
Aamulla, kun mä heräsin verhojen välistä loistavaan auringonpaisteeseen, mä hymyilin ja ajattelin: "Rakastan elämää". Tän jälkeen tuli ahdistus, kun mä tajusin, että elämä on niin ohimenevää. Se viistää mun silmieni ohi, ja ennenkuin mä ehdin huomatakaan mä olen jo kuollut. Mä olen kadottanut siitä jo 2 pitkää vuotta murehtimalla asioita, joilla ei ole merkitystä. Nyt mä annan vaan mennä, mä en mieti. Mä teen sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Mulla on pian syntymäpäivä, 16 vuotta tulee täyteen. Vuosi sitten syntymäpäivänäni mä olen kirjoittanut näin päiväkirjaan: "Oon 15-vuotias nyt. Harmittaa. Miks aika menee näin nopeesti? En ehdi elää ennenkuin oon jo haudassa.

13.5.2012
"Oon syönyt kauheesti... Haluan laihtua, se on mun suurin toive. Kylkiluut ihan vähän näkyviin, lihasta vatsaan ja jalkoihin ja solisluut näkyviin. Olisko edes unelma? <3 Nyt paino on 55kiloa, haluaisin saada sen alle 50. En tiedä mitään parempaa kuin sen, että vaaka näyttää 49kg, tai vielä parempaa, 47kg.
Ehkä joskus vielä oon niin pieni, että voin syödä hyvällä omallatunnolla."

14.5.2012
"-Aamupala: Karjalanpiirakka voilla ja juustolla+ vesi
 - Koulussa: noin lusikallinen jauhelihakeitto ja ruisleipä voilla
 - klo 4: Karjalanpiirakka voilla ja juustolla
 -klo 8: Kanaa ja omena
Ois hienoa, jos saisin huomenna tän päivän syömiset vielä puolitettua, mutta se voi olla mulle vaikeaa. "

Kuinka paljon syömishäiriö oikein voi vaikuttaa ajatuksiin? Mä en voi ymmärtää, miten mun maailmani oli täynnä tuota paskaa...

10.7.2012
"Mun pitää puhua asioista, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Mä kerron ne tähän, jos se helpottais mun oloani.
Pelkäsin isää. Usein se uhkasi tappaa meidät kaikki. Oma isä uhkasi tappaa koko kuusihenkisen perheen. Pelkäsin äitiäkin. Kun isä ja äiti juttelivat kahdenkesken, uskoin heidän suunnittelevan meidän tappamistamme. Tuntui, että olimme vain kaikkien tiellä. Aloin pelätä, että äiti myrkyttää ruoat, joita meille tekee. Kerran olin todella peloissani, tärisin pelosta. Menin äidin luo ja kysyin: "Aiotteko isän kanssa tappaa meidät?" Äiti suuttui ja huusi minulle. Pidätin kyyneleitäni, pakenin huoneeseeni ja itkin pehmolelujeni vieressä. Pelkäsin entistä enemmän.
Isä teki kellariin palonkestävää ovea. Mieleeni tuli heti pelottavat kuvat meistä itkemässä paniikissa tulipalon keskellä, isän nauraessa kellarissa, palonkestävän oven takana, turvassa polttavilta liekeiltä.

 Iltaisin en saanut unta. Usein iltaisin mulla oli paha olo, vatsakipuja ja vaikeuksia saada happea. Uskoin sen johtuvan äidin ruoista, jotka sisälsivät myrkkyä. Ajattelin: "olen saanut myrkkyä kehooni, tämä on viimeinen yöni." En voinut sulkea silmiäni, sillä pelkäsin, etten enää ikinä näe valoa. "

Mun täytyy käydä mun kirjoitukset vielä läpi, selata ne uudestaan ja miettiä niitä hetkiä, vaikka se satuttaa. Nää kirjoitukset saa mun silmiini nousemaan taas kyyneleet, saa sen ahdistuksen taas puristamaan rintakehää. Mutta mun on pakko käsitellä nää, nyt vuosien jälkeen. Mä en pääse yli ennenkuin mä olen ne käsitellyt, mun pitää elää ajatuksissani ne hetket vielä ainakin kerran läpi ja kärsiä. Kun mä olen sen tehnyt ja itkuni itkenyt, mä voin pyyhkiä ne pois mun elämästä.

Pienempänä mä vain siirsin nämä asiat sivuun, niinkuin niitä ei olisi oikeasti edes tapahtunut. Ne kaikki palaa nyt, vuosien päästä, mun mieleen ja aiheuttaa ahdistusta. Mä en ole muistanut näitä vuosiin, en miettinyt yhtään, mutta nyt ne on käytävä lopullisesti läpi.

"Vain pari kiloa"

Heti aamulla herätessäni mun mielessäni oli yksi ajatus: "vain pari kiloa". Mä koitin taistella ajatusta vastaan, mutta se ajatus tuli musta itsestäni.  Mä haluaisin saada vain pari kiloa pois, koska mulle on tullut jenkkakahvat. Pitäiskö mun lähteä laihduttelemaan vai alkaa syödä terveellisemmin ? Viime aikoina oon syönyt tosi epäterveellisesti. Kannattaako mun laihduttaa sen pari kiloa, vai antaa olla ja yrittää lisätä liikuntaa/vähentää vähän ruokamääriä? Onko sillä parilla kilolla väliä?

Tänään oon harkinnut vähän tarkemmin, mitä syön. Aamupalaksi söin kasviswokkia ja munakasta. Neljän aikaan söin kanaa. Jossain välissä söin kaksi keksiä.

Olisinko mä onnellisempi, jos olisin pari kiloa laihempi? Oisko mulla silloin tarve olla koko ajan laihempi ja laihempi? Pystyisinkö mä lopettamaan ajoissa?

Kaikki on paremmin

Kaikki on nyt paremmin :) Mä en mieti mitä syön, tai vertaile jalkojani koko ajan muiden jalkoihin. Mua ei ahdista enää lähes ollenkaan ja mä hymyilen aidosti. Mä olen niin onnellinen, että mä tajusin ajoissa olevani mieleltäni sairas. Saan kiittää teitä siitä, että te herätitte mut! Kaikki vois olla paljon huonommin. Mä voisin olla tällä hetkellä 45-kiloinen ahdistunut, väsynyt ja kuolemaa toivova sairas nuori, jonka pään ovat täyttäneet kalorit, liikunta ja läskit. Nyt mä olen kuitenkin onnellinen, paremman itsetunnon omaava ja iloinen nuori. Mä osaan olla oma itseni, ja uskallan hengittää pelkäämättä mahan pullistumista. Mä elin aivan sairaassa maailmassa, ja kun mä luen mun vanhoja päiväkirjamerkintöjäni, mä en voi ymmärtää niitä. Niin sairaita ajatuksia. Mä en tunnista niistä itseäni, ne eivät ole koskaan olleet mun ajatuksia, vaikka sairaus uskottelikin, että mä itse tahdon laihtua ja kuolla.
Kun ahdistus iskee, mä en ole enää heti etsimässä kädet täristen jotakin terävää. Mä katson peilistä itseäni ehkä vielä enemmän, kuin laihdutellessani, mutta nyt mä katson aivan erilailla. Mä ajattelen, että olen sopiva, mä luotan itseeni.

Mä en vielä tiiä, aionko lähteä tavoittelemaan urheilullista kroppaa, nyt mä vaan katson mihin suuntaan kaikki menee. Vaikka oon syönyt viime aikoina melko paljon, ei mun paino ole noussut enempää. Mä en tahdo julkaista mun tänhetkistä painoa tänne, koska mua pelottaa, että pidätte mua läskinä. Mua pelottaa ajatella sitä lukua, koska mä olen aina ennen tavoitellut 45kiloa.

Nyt rakkaat, kaikki joilla on ongelmia itsensä, painonsa tai jonkunmuun samanlaisen asian kanssa, hakekaa apua! Te ootte ansainneet onnellisen elämän, ootte sen arvoisia! Kaikki on helpompaa, kun itsellä on hyvä olla. Ootte kaikki kauniita ja ihania, muistakaa se! <3  

Strong is the new skinny

Uusi ulkoasu! Tappelin sen kanssa ihan älyttömän kauan, eikä siitä silti tullut hienoa. Parantelen sitä, kun taas jaksan keskittyä siihen. Jokatapauksessa, vasemmalla puolella oleva vatsa on mun. Tavote olis, että vatsalihakset tulis läskin alta esille.
Joku mulle joskus sanoi, että mä voisin alottaa sellasen treenin, että ensiksi muutaman viikkoa ylimääräsillä kaloreilla ja älyttömästi treeniä ja sen jälkeen muutaman viikkoa miinuskaloreilla ja treeniä, jolloin poltetaan se läski lihasten tieltä pois. Kannattaako mun lähteä kokeilemaan? Meneekö se taas siihen, etten syö mitään?

Kun mä katsoin noita kuvia weheartit:stä, mulle tuli taas se outo fiilis. "Ajattele, jos sä laihduttaisit itsesi tosi laihaksi ja kuolisit, eikö se olis hienoa ? Sä pääsisit tavoitteesees ja sen jälkeen pääsisit ikuisesti lepäämään, eikä sun tarvitsisi enää olla väsynyt. Luovutatko sä vai?" Joku koittaa taas kääntää mun pään. Mä tiedän kuitenkin, että mä haluan olla lihaksikas, en laiha. Tai ehkä vähän laihakin.

Osaatteko sanoa, kuinka paljon vaikuttaa tissien kokoon, jos alkaa salilla treenaamaan ja rasvaprosenttia alentamaan?

Musta tulee vielä lihaksikas. Mä treenaan, muutaman viikon päästä hankin napakorun, ja kesällä mun on oltava kunnossa. Otan itsestäni kuvia viikon välein ja mitat myös, kaikki muut paitsi painon. Siitä pystyn vertailemaan ja katsomaan, onko mun treeni vaikuttanut.

Nyt vaan tsemppi päälle, pystyn tähän! 

Kuolemanpelkoa

Salilla oon tänään taas käynyt ja nyt kotona illalla suunnittelin itelleni treeniohjelmaa. Eniten aion panostaa perseeseen ja mahaan. Muita treenaan myös lähes yhtä paljon, mutta perseeseen ja vatsaan vaikuttavat liikkeet teen just niin täysillä, kun mä vaan pystyn. Pidetään mielessä; mä pystyn mihin vaan, jos itse uskon siihen ja yritän täysillä. 
 Huomenna tanssin ja aion tehdä vatsalihaksia, sunnuntaina näillä näkymin salille.

Mua pelottaa kuolema. Ihan oikeesti se ahdistaa aika paljon. Mitä sitten oikein tapahtuu ? Voiko kaikki vaan loppua ? Se on pyörinyt viime päivinä mun mielessä, mua ahdistaa mun vanhat ajatukset. Mun päiväkirjassa lukee yhden päivän kohdalla jotenkin näin: "Käytiin hautausmaalla. Mua ahdisti kauheesti, ahdistaa aina. Mut valtasi todella pelottava ajatus-mun kuuluis olla tuolla mullan alla makaamassa. Mun pitäis olla suljettuna arkkuun. Kuvittelin mun nimeni hautakiviin, tunsin vilunväristyksiä, mutta myös jotakin pelottavaa helpotusta. Mä saisin vaan olla, nukkua ikiunta."  Mä muistan aina sen fiiliksen- haikea, ahdistunut, pelokas, surullinen. Mä en tahdo niitä tunteita enää ikinä takaisin, mä en tahdo kuolla. Miten pääsen tästä pelosta eroon? Joka ilta se hiipii mun mieleeni, saa mut ahdistumaan. Alan miettiä asioita ja ahdistun lisää.